Kuka tekee valinnan?

pixabay.com

Olen viime aikoina tutkinut sitä, millaista on kieltäytyä ”normista”. Olen aika pitkään jo harjoitellut sitä, että en juo alkoholia tai syö valkoista sokeria. (En tosin ole puristi, sillä en niiden vuoksi kieltäydy ruuasta, jossa niitä on käytetty mausteena.) Olen kuitenkin tehnyt tietoisia valintoja syödä tai juoda silloin tällöin ja usein vaikuttimena on ollut tapa tai muut ihmiset. Löysin kesän retriitissä yhteyden omaan voimaani ja minulle tuli tarve kieltäytyä kokonaan kaikesta ”maallisesta”. En ihan täysin ymmärtänyt sen merkitystä silloin, mutta päätin seurata sitä tarvetta samoin kuin lähdin seuraamaan tarvetta mennä pelkojani kohti.

Eteeni on tullut sosiaalisia tilanteita, joissa olen rohkeasti kieltäytynyt tarjotuista herkuista tai alkoholista muiden edessä. Läheisteni parissa on jo ymmärretty, että kippistän mielelläni vissylasillisella (kuplia siinäkin!) eikä tilannetta pidetä kummallisena. Muuten edelleen olen huomannut törmääväni siihen, että vedellä kippistäminen ei ole ”oikein” tai kummastelua siitä, että enkö todella ota. Ja monesti ihmiset haluavat tietää miksi en. Nämä törmäykset ympäristön kanssa ovat kuitenkin elämän suola – opin niissä itsestäni valtavan paljon.

Muutamia vuosia sitten luin Rosa Meriläisen haastattelun, jossa hän kertoi valitsevansa itse. Se oli muistaakseni hänen elämän ohjeensa, jota hän seuraa. Se haastattelu muutenkin vaikutti minuun, sillä hän pohti häpeää ja pelkoja, samoja aiheita, joita itsekin olen kohdannut. Päätin ottaa sen ohjenuorakseni myös ja kirjoitin jääkaapin oveen lapulle ”Valitse itse!”. Yhdistin mielessäni samaan opetukseen toisen saamani opin, jonka opetti aikoinaan Jari Sarasvuo. Hän muotoili asian niin, että on alistettava mieliteot arvoille. Siirrettävä tunnepalkintoa. Ja näitä ajatuksia olen pyrkinyt toteuttamaan käytännössä.

Aina valinta ei ole ollut helppoa ja vaikeaa se on vieläkin, jos olen nukkunut huonosti. Väsyneenä mieleni on altis kiukuttelemaan ja sabotoimaan hyviä aikomuksia. Huomasin tämän viimeksi eilen, kun yöunet jäivät vähiin herättyäni yöllä lapsen huutoon. Olin päättänyt aiemmin päivällä, että menen yhdeksältä nukkumaan, mutta yhdeksältä huomasin mielen kuiskuttelevan, että ihan hyvin voi vielä somettaa ja tehdä sitä ja tätä, olet jo valmiiksi väsynyt, menee se huominenkin ihan hyvin samoilla väsyillä. Kuinka helppoa on uskoa omaa mieltään houkutusten edessä, kun on väsynyt. No, olin sentään ennen kymmentä sängyssä, mutta pienen tahtojen taistelun sain mieleni kanssa käydä. Täytyy olla kuitenkin itselleen armollinen, mieli on kova vastus.

Kaikkia asioita en voi valita itse, mutta aina voin valita ainakin sen, miten suhtaudun asioihin. Viktor Franklia lukeneet tietävät tämän. Olen harjoitellut valitsemaan oman tieni. Jos mieli on varoitellut peloilla, mitkä estäisivät minua tekemästä jotain hyvää ja omannäköistä elämää edistävää, olen mennyt sitä kohti. Ja olen näin tehdessäni löytänyt sen, että pelot eivät ole todellisia vaan mielen tuotosta, kun pyörittelen mielessäni, mitä muut minusta ajattelevat.

Minulle valinta on vapautta. Minä valitsen elää sellaista elämää, jossa minulla on hyvä olla. Kun elän omannäköistä elämää, hyväksyn itse itseni eikä minulla ole enää tarvetta hakea huomiota, jotta tuntisin itseni hyväksytyksi. Ja kun elän niin, että valitsen omien arvojeni mukaan, minulle ei tule tarvetta paeta omia tunteitani. Nauttiakseni elämästä minun ei tarvitse turvautua nautintoaineisiin. Elämä on nautinto itsessään.

 

kuva: pixabay.com

Mainokset

Mitä muut minusta ajattelevat?

En edes enää muista, mistä idean nappasin, mutta päätin kuitenkin joku aika sitten pitkästä aikaa haastaa itse itseäni. Ehkäpä se tuli siitä, kun olen viime aikoina aktiivisesti kyseenalaistanut uskomuksiani, tapoja tehdä asioita tai ajatuksiani ylipäätään. Tiedän, että tämä ei ole ihan maailman ensimmäisiä ongelmia. Silti. Kainalokarvat. Kuka on päättänyt, että naisten pitää ajaa kainalokarvansa? Tai oikeastaan: miksi minä suhtaudun niihin niin voimakkaasti?

Blogini on ollut tauolla nyt reilut yhdeksän kuukautta. Sen verran on kulunut siitä, kun aloitin uudessa työssä enkä enää löytänyt tilaa tai voimavaroja kirjoittamiselle. Tai oikeammin: en jaksanut haastaa itseäni yhtään enempää kuin mitä uusi työ toi tullessaan. Tosin koin myös, että en halua kirjoittaa työssä kohtaamistani haasteista, ainakaan ihan uutena ihmisenä talossa. Mitähän nekin olisivat minusta ajatelleet..? Ja todellakin pohdin nyt, että mitä te ajattelette minusta, kun en ole niin pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Saatikka tällaisesta aiheesta.

On ollut mielenkiintoista tarkkailla itseä ja seurata, kuinka ensinnäkin tekee mieli kertoa kaikille kohtaamilleni ihmisille, miksi mulla on kainalokarvat. Huomaan myös, kuinka tietoinen olen karvoistani, kun minulla on paita, joka ei peitä niitä. Millaista on nostaa käsiä tietäen, että joku voi kiinnittää kainalokarvoihini huomiota? Ja mitä hän silloin ajattelee minusta?

Keväällä mielessä alkoi pyöriä omien kotisivujen tekeminen ja se pelotti hirveästi. Olin jälleen tuon kysymyksen äärellä, mikä on tuonut syvimmät pelkoni esiin ja tuo edelleen. Olen tehnyt siitä huolimatta asioita, jotka ovat vieneet minua konkreettisesti kohti lopputulosta ja jokainen konkreettinen askel on saanut minut pohtimaan samaa kysymystä. Mitä muut ajattelevat minusta?

Kesäkuun alussa minusta otettiin kuvia uusia kotisivujani varten. Vielä silloin jänistin kainalokarvojeni kanssa ja ajoin ne pois ennen kuvausta. Ajattelin, että maailma ei olisi vielä ollut valmis kainalokarvoilleni, mutta se taisikin olla niin, että minä en ollut vielä valmis kohtamaan maailmaa niiden kanssa.

Vietin nyt heinäkuun lopulla viisi ihanaa päivää Tuomiston kartanolla upeiden naisten kanssa. Päätin kysyä heiltä retriittimme lopuksi, että huomasivatko he minun kainalokarvani. Ajattelin etukäteen, että joku voisi ehkä sanoa huomanneensa ne, tai sitten kukaan ei olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Lopputulos oli juurikin se. Juuri kukaan ei ollut kiinnittänyt niihin huomiota. Eräs naisista sanoi huomanneensa ne, mutta ei ajatellut niistä mitään. Ei ajatellut niistä yhtään mitään! Silti mentyäni suoraan retriitistä siskontyttöni häihin kainalokarvoineni päivineni tunsin niistä häpeää, koska ajattelin sen olevan epäsopivaa ja olin ihan varma, että joku sanoo niistä jotain. Jompikumpi siskoni nyt ainakin tai lasteni isä. Kukaan ei sanonut yhtään mitään! 

Miten konkreettiseksi tämä koe teki sen, että ajatukset todellakin ovat vain minun päässäni, minun mielessäni. Ei kenenkään muun. Minä heijastan omia ajatuksiani muihin ja laitan ajatuksia heidän päihinsä. Olen minä nämäkin viisaudet useampaan kertaan lukenut ja kuullut, mutta ei vain ole mennyt jakeluun.

Meillä kaikilla on kaikenlaisia ajatuksia ja uskomuksia, jotka synnyttävät häpeää tai muita epämukavia tunteita. Kelpaanko, hyväksytäänkö minut, riitänkö minä? Kiinnitämme todella paljon huomiota ulkoisiin asioihin saadaksemme hyväksyntää ja tunnetta siitä, että kelpaamme muille. Ne eivät kuitenkaan auta meitä olemaan itsemme kanssa tai pääsemään elämässä eteenpäin. Siksi on hyvä välillä pysähtyä itsen äärelle ja huomata sisäinen vuoropuhelu. Siellä on paljon uskomuksia, jotka herättävät ajatuksia, jotka herättävät epämukavia tunteita, jotka synnyttävät pelkoja ja sitä kautta esteitä. Uskomus -> ajatus -> tunteita -> pelkoja -> esteitä. Kun pikkuhiljaa alkaa huomata pienenpieniä asioita, joita tekee tai jättää tekemättä uskomuksista ja peloista käsin ja alkaa tehdä niitä asioita toisin tai peloista huolimatta, saa huomata elämän muuttuneen ehkä juuri siihen suuntaan kuin oli halunnutkin.

 

Photo by Caleb Woods on Unsplash

Uuden edessä

gary-bendig-198736-unsplash

Huomenna maanantaina hyppään uuteen maailmaan. Se käy mielessäni aika ajoin. On itseasiassa pyörinyt mielessä jo reilun viikon verran; siitä lähtien, kun sain tietää, että pääsen töihin. Kuinka se kaikki kävikään, sen kerron parin viikon päästä Piilo-osaajien blogissa.

Peilailin jo viime tekstissäni tekemisiäni ja sitä, miten tähän on tultu. Nyt viime päivät näitä asioita pohtiessani olen ymmärtänyt, että kaikki mitä olen tähän asti tehnyt, on valmistanut minua ottamaan vastaan juuri tämän työn. Vaikka ihan tarkkaan ottaen en tiedä, mitä kaikkea työ tulee lopulta sisältämään, on minulla jonkinlainen käsitys siitä, millä taidoilla on merkitystä.

Vaikuttavimpia asioita on epäilemättä rohkeuden ja itsetuntemuksen lisääntyminen. Elämysalueella vierailu säännöllisesti on totuttanut minut epämukaviin tunteisiin ja rohkeus on alkanut tuntua luonnolliselta. Olen monta kokemusta rikkaampi ja uskon selviäväni kaikista tilanteista. Kasvanut itsetuntemus auttaa minua ymmärtämään itseäni ja sitä kautta myös muita. Tietoisuus on lisääntynyt. Mieleni on avoin.

Elämä näyttäytyy minulle tällä hetkellä todella maagisena. Tuntuu välillä epäuskoiselta, että olen nyt siinä pisteessä, josta olen haaveillut. Tuntuu kuin kaikki olisi tullut helposti, vaikka sitä se ei todellakaan ole ollut. Päätin vain mennä pelkojani kohti. Mennä sitä kaikkea kohti, mikä jännitti ja puistattikin. Otin pieniä askeleita eteenpäin ja välillä taaksepäin, mutta tartuin uusiin mahdollisuuksiin.

Päätin uskoa itseeni. Päätin alkaa kertoa itsestäni parempaa tarinaa, jota olin valmis maailman edessä toteuttamaan. En enää kuunnellut mieleni raipparadiota: sitä ilkeämielistä supattajaa, joka ei usko minuun.

Vaikka lopulta en löytänytkään tavoitteeni mukaista piilotyöpaikkaa, oli se tärkeä osa minun matkaani. Se oli suunta, johon mennä. En kokenut olevani hukassa työnhaun kanssa. Se oli myös kasvattava kokemus. En silti aio unohtaa sitä unelmaani, seuraan nyt vain tätä polkua ensin.

Niin, se maagisuus. Joitakin vuosia sitten neuvoin erästä lähipiiriini kuuluvaa hänen tiedonhallintaan liittyvässä työjutussa ja kateellisena huokaisin, että sähän teet just sellaista työtä, mitä mä haluan tehdä. Heh, kannattaa olla varovainen toiveissaan. Se minun toiveeni on nyt toteutumassa.

 

Photo by Gary Bendig on Unsplash

Varmuus löytyy epävarmuudesta

Rohkeuden harjoittaja. Sillä tittelillä esittelin itseni maanantaina MiBin esiintymiskoulussa. Meille oli annettu tehtäväksi pitää itsestä 4-5min puhe ja halusin kertoa itsestäni sen, etten aina ole ollut rohkea. Näkyväksi tuleminen on ollut minulle todellinen haaste. Nyt viimein alkaa tuntua siltä, että uskallan olla esillä. Onnistumisista saa voimaa jatkaa.

Syyskuun lopulla kävin kertomassa Piilo-osaajista ja työnhakukokemuksistani Lempäälän työllisyyspalveluissa. Alku jännitti hieman ja etsin sanoja, mutta sitten puheesta ei meinannut tulla loppua. Pääsin eräänlaiseen flow-tilaan ja nautin esiintymisestä valtavasti. Toisenlainen onnistuminen oli kylmä puhelu mahdolliselle työnantajalle. Vielä ei ole neuvotteluissa päästy eteenpäin, mutta itselleni toimitusjohtajan luurin päähän saaminen oli jo voitto sinänsä. Ja se, että minä soitin! Tein sen viimeinkin!

Verkostoituminenkaan ei tunnu enää niin kamalalta. Verkostoidun nykyään helposti. Menen rohkeasti juttelemaan ihmisille ja se tuntuu luontevalta. Kaikki ovat kiinnostavia – myös minä! Koskaan ei voi tietää, kuka on viimein se ”oikea” kontakti.

Olen siis päässyt uskossani ja harjoituksissani siihen vaiheeseen, että olen valmis seuraaviin haasteisiin. Olen valmis ottamaan vastaan haluamani työtehtävät. Olen virittänyt työnhakuprojektiani enimmäkseen piilotyöpaikan etsimiseen, mutta nyt minulla on kiikarissa myös kaksi avointa paikkaa. Parhaalta tuntuu se, että minuun oltiin yhteydessä näistä työpaikoista. Osaamiseni saa vastakaikua!

Miten tähän on tultu? Yksi merkittäviä tekijöitä on ollut PVTT-kurssi, jonka mainitsin jo täällä. Se on muuten nyt taas alkamassa. Vinkvink. Olen käynyt sen kahdesti. Jari Sarasvuon lempeän provosoiva valmennusote puri minuun ja aloin uskoa siihen, että kykenen muutokseen. Toinen merkittävä tekijä on ollut viime vuoden tammikuussa lukemani Lupa mokata – improvisointi arjessa. Sieltä poimin arkeeni harjoituksia, jotka auttoivat minua sietämään näkyväksi tulemista. Niistä kokemuksista voit lukea täältä.

Minä itse olen kuitenkin ollut se merkittävin tekijä. Minä olen tehnyt valintoja, jotka ovat johdattaneet pelkojeni äärelle. Olen valinnut kohdata ihmisiä ja olen mennyt uteliaasti kohti uutta. Olen penkonut osaamistani ja sietänyt epävarmuuden tunteita. Sieltä se varmuus ja rohkeus löytyy. Sieltä mistä äkkiseltään ajatellen etsisi viimeksi. Epävarmuudesta ja peloista.

Featured Photo by Chris Barbalis on Unsplash

Uuteen nousuun

Tekemättömyyden kierre on joskus vaikea katkaista. Kierteellä on kova imu ja ne kuuluisat huonot tavat vie vahvimpiakin joskus. Minun paheeni on sohva Netflixeineen. Sairastaessa annan itselleni luvan maata ja tuijottaa lempisarjoja. Ja se pahe jää mulla päälle. Ah, mikä ihana pako todellisuudesta. Netflix alkaa tuntua ylitsepääsemättömän houkuttavalta, kun on hetki aikaa itselle ja kaikki ahdistaa.

Olen tänä keväänä mennyt aalloissa työllistymisprojektini kanssa. Eteenpäin vieviä voimia on ollut Piilo-osaajat, sparrailu henkilökohtaisen valmentajani ja ystävieni kanssa, Kasvun etsivät -kurssi ja ylipäätään erilaiset tapahtumat, joissa on päässyt puhumaan ihmisten kanssa. Näistä ensimmäisenä tulee mieleen MiBin (Mothers in Business), Howtomon ja NiceTuesdayn tapahtumat sekä LinkedIn-verkostoitumistapahtuma. Huhtikuun lopulla tuli kuitenkin flunssan myötä romahdus, joka sai minut alamaihin useaksi viikoksi.

Pahimmassa ahdistuksessa maailma tuntui menevän menojaan ja mieli sai maailman pakenemaan yhä kauemmaksi. Olin aloittanut kevään aikana monta blogikirjoitusta ja niiden keskeneräisyys ahdisti. Mieli piiskasi myös kaikista niistä mahdollisuuksista, joita minulla olisi ehkä voinut olla, jos olisin ollut aktiivinen. Vaikka minulla on pienen lapsen äitinä sosiaalisesti hyväksyttävä syy olla kotona edistämättä työllistymistäni, piiskasin silti itseäni siitä, etten jatkuvasti kirjoittanut blogia tai vienyt unelmaani eteenpäin. Koin, etten tehnyt parastani.

Pääsin lopulta Netflix-kierteestäni eroon. Arki lasten kanssa alkoi kärsiä tekemättömistä kotitöistä, joten koin parhaaksi käyttää aikani arjen sujuvoittamiseen. Järjestin myös aktiviteetteja kodin ulkopuolelle, jotta en pääsisi istahtamaan tv:n ääreen. Sain viimein rutiineista kiinni. Soimaajakin mielessä hiljeni, kun päätin hyväksyä tilanteeni.

Kesän tullen sain viimein aikaa tehdä työllistymistäni edistäviä asioita. Olen käynyt muutamissa tapahtumissa TreStartissa ja Uratehtaalla. Aktivoiduin LinkedInissä. Sain huomata, että maailma ei karannut mihinkään. Se olikin kokoajan nurkan takana odottamassa, että hyppään kyytiin. Olo on tällä hetkellä innostunut! Toisten samassa tilanteessa olevien seurassa saa voimia ja intoa toimia. Se on suorastaan maagista, miten vertaistuki ja ihmisten kanssa puhuminen auttaa.

Näin jälkikäteen ja voimissaanolevana tuntuu ihan käsittämättömältä, että miten se kierre tuntui niin ylitsepääsemättömältä. Olinhan kuitenkin ollut aika aktiivinen. Ymmärrän nyt, että täydellisyyden tavoittelija sisälläni pääsi niskan päälle ja kuiski lannistavia lauseita korvaani. Tarvitsin tämänkin oppitunnin mielen voimasta ja ihmisen heikkoudesta. Nyt saan jatkaa matkaa taas piirun verran viisaampana ja vahvempana.

 

Photo by frank mckenna on Unsplash

Oivalluksia intohimon löytämisestä

Olen löytänyt oman intohimoni. Tulin sen kanssa kaapista jo LinkedInissä vähän aikaa sitten. Varovaisesti tunnustellen. Nyt haluan kertoa sen taustoista vähän enemmän. Näin viime viikolla unta, että puhuin intohimostani innostuneelle yleisölle. Muistan kuinka luontevaa oli olla siinä yleisön edessä ja puhe vain kumpusi jostain, mutta siitä jäi mieleeni vain yksi lause. Herättyäni aloitin kirjoittaa tätä tekstiä.

”Mitä haluan isona tehdä?” Sitä miettii varmaan jokainen työnhakija. Myös minä olen miettinyt sitä. Mikä on se mun juttu? Koska minulla ei viime syksynä ollut hajuakaan, hakeuduin kokemustiedon lähteille. Miten ihmiset ovat löytäneet intohimonsa ja kutsumuksensa – tai oikeastaan, miten kutsumus on löytänyt heidät? En muista, oliko teoksessa ”Oman näköinen elämä” maininta tästä vai osuiko silmiini jokin blogiteksti, mutta jostain luin siitä, että jos asia herättää voimakkaita tunteita, se on todennäköisesti asia, joka motivoi sinua. Ehkä se on asia, jota haluat edistää tai siihen liittyy ongelma, jonka haluat ratkaista. (Taisi muuten sittenkin olla kirjasta What color is your parachute?, josta kirjoitin Piilo-osaajien blogiin)

Talvella kävin juttelemassa blogini tiimoilta Goforella Mona Ryhäsen kanssa. Juttelimme oman osaamisen esiintuomisesta työnhaussa, mutta sitten lopuksi Mona kysyi minun tavoitteistani. Kerroin aluksi jotain ympäripyöreää, mutta pian huomasin vaahtoavani siitä, kuinka asiakastuessa työskennellessäni harmitti aina, kun tietoa ei ollut saatavilla. Se meni edelleen tunteisiin. Se, etten aina saanut sitä tietoa mitä tarvitsin juuri silloin, kun olisin sitä tarvinnut työni hoitamiseen erinomaisesti. Tajusin, että tämä turhautumisen tunne on syntynyt jo yli kymmenen vuotta sitten ja koin sen uudelleen toisessa vastaavassa työssä vähän myöhemmin.

Jo opiskeluaikana rakastuin näihin sanoihin ”oikea tieto oikealla hetkellä oikealle ihmiselle”. Lause muistui mieleeni nyt. Olenko siis miettinyt tätä jo silloin? En olisi vielä silloin osannut viedä lausetta käytäntöön, mutta nyt palvelumuotoiluun tutustuttuani olen keksinyt, miten sen voisi toteuttaa. On tutkittava tiedon polkua organisaatiossa.

Haluan palavasti ratkaista sen ongelman, että palveluasiantuntijalla ei ole tarvittavaa tietoa ratkaistaakseen asiakkaan ongelman ensimmäisen puhelun aikana. Sille minun sydämeni laulaa.

”Jos tunnette kiihkeyttä jotain asiaa kohtaan, olette löytäneet intohimonne. ” Sen muistan uneni puheesta. Kuunnelkaa itseänne herkällä korvalla. Huomatkaa, mitkä asiat teissä herättää tunteita. Tulkaa tietoisiksi omista ajatuksistanne ja tunteistanne. Puhukaa rohkeasti omista ajatuksistanne. Sieltä se löytyy. Se, mikä saa sisuskalut syttymään. Ja kun sen löytää, niin se on aika huikea tunne se.

 

Featured image: Photo by Jamie Street on Unsplash

Uteliaisuudesta voimaa ja iloa elämään

Katsoin taannoin Mika Pesosen julkaiseman videon epämukavuusalueesta. Videossa hän esittelee epämukavuusalueen uteliaisuusalueena. Jospa epämukavuusalueelle mennessämme kiinnittäisimme huomion omaan itseemme, reaktioihimme ja tunteisiimme sekä suhtautuisimme uteliaasti toimintaamme epämukavilta tuntuvissa tilanteissa. Ehkä pelot eivät näin saisi meistä niskalenkkiä.

Kävin uteliaisuusalueellani parikin kertaa pian videon katselun jälkeen. Ensin menin avantoon elämäni ensimmäistä kertaa ja seuraavana päivänä osallistuin improvisaatiokurssille. Kumpikin jännitti etukäteen, mutta menin päättäväisesti molempiin. Ja tutkailin sieluni syövereitä niin tehdessäni. Loppujen lopuksi kumpikaan ei ollut pelottavaa vaan innostavaa.

Avannossa kävin lopulta kolme kertaa. Toki myös ystäväni innoittamana, mutta myös ryhmähurmoksen vuoksi. Sauna oli täynnä rohkeutta ja jonossa oli mentävä muiden mukana. Ensimmäisellä kerralla henki salpautui ja unohdin hengittää. Tuli pyörryttävä olo. Seuraavilla kerroilla tajusin keskittyä hengittämiseen. Pari hengitystä ja ylös vedestä. Muista hengittää! Se neuvo pätee kaikkiin jännittäviin tilanteisiin.

Improkurssilla tehtiin harjoituksia, jotka sysäsivät meitä haastamaan itsemme. Huomasin jossain vaiheessa, etten haastanut itseäni niin paljon kuin olisin ehkä voinut. Virheiden välttely on tiukasti sisäänrakennettua. Pysyin mukavuusalueellani harjoitusten sisällä. Kun lopulta tajusin sen, aloin tietoisesti haastaa itseäni tekemään toisin. Ohjasin itseäni menemään tilanteisiin tietämättä valmista vastausta. On jännä tunne luottaa siihen, että se mitä suusta tulee, on juuri se mitä sieltä pitääkin tulla.

Aiemmin epämukavalta ja suorastaan mahdottomilta tuntuneet asiat toden totta tuntuvat helpommilta, kun niihin suhtautuu uteliaasti. Vielä esimerkiksi verkostoitumishalukkuuden ilmaiseminen tuntuu epämukavalta, jos paikalla on paljon uusia, vielä tuntemattomia ihmisiä. Vien kuitenkin itseäni uudelleen niihin tilanteisiin, jotta saan ruokittua uteliaisuuttani ja harjoitettua epämukavuuden sietämistä.

Uteliaisuutta voi käyttää myös voimana vastoinkäymisten edessä, kuten Kati Reijonen kirjoittaa blogissaan. Miten nerokasta! Lisäksi hän määrittelee mukavuusalueen terävästi ikävyysalueeksi. Äkkiä voisi ajatella epämukavuusalueen ikävyysalueena, mutta Kati on määritellyt asian päin vastoin. Tykkään!

On se sinun alueesi minkä niminen tahansa – kannustan ylittämään rajoja. Uteliaalisti tutkiskellen. Positiivisesti ajatellen. Alueelta toiselle liikkuessa saa elämäänsä kaivattua vaihtelua ja ehkäpä ajattelukin saa uusia muotoja. Erottuuko harmaan sävyt?

 

Cover photo by Bing Han on Unsplash