Enpä ollut tajunnut miten jännittävää blogin julkaiseminen loppujen lopuksi oli. Että pelkästään jo sen blogin julkaiseminen on suuresti uskaltamista ja todellakin pelkoa päin menemistä. Mieli keksii kaikenlaisia uhkakuvia juuri sillä hetkellä, kun aikoo hypätä. Kirjoitin Facebookiin postauksen josta löytyy blogini osoite. Tuijotin sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes se ihana rohkaiseva sisäinen ääneni kuiskasi, että tämä on sun juttu, kyllä se kantaa. Paina sitä enteriä!
Sain Jarilta viime maanantaina luvan pelkotanssin käyttöön ja illalla saatuani lapset nukkumaan, avasin WordPressin. Sain raakileen valmiiksi melko nopeasti, sillä olin kirjoittanut ensimmäisen tekstini jo aika pian sen jälkeen kun olin päättänyt alkaa kirjoittaa blogia. Jaoin sivun muutamille ystävilleni saadakseni palautetta, sillä en ollut jotain syystä tyytyväinen. Viikko hurahti arjen pyörteissä enkä ehtinyt paneutua kunnolla blogiin ennen kuin lauantaina. Viilasin ulkoasua monta tuntia ja silti palasin lähes samaan lopputulokseen. Ymmärsin, että voin tuunata ulkonäköä loputtomiin eikä se silti ole täydellinen.
Julkaistuani blogini osoitteen tunsin riemua, jännitystä ja pompin huoneesta toiseen. Siinä hetkessä tajusin jotain. Olin tuntenut ahdistusta seuraavasta blogi-kirjoituksesta ja edellisenä päivänä yrittänyt vääntää tekstiä väkisin. ”Pitää julkaista pian uusi teksti! Nyt väännät jotain kylmäsoitoista. Niistähän sää lupasit puhua!” Sisimmästäni nousi kuitenkin tämä teksti. Blogin julkaisemiseen liittyvien pelkojen kohtaaminen ja selättäminen oli minulle uroteko jo sinänsä.
Suuntasin seuraavaksi Vire-messuille ja kävellessäni tuli yht’äkkiä mieleen Stellan kappale. ”Mene edeltä kyllä se jää kantaa, ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan. Kyllä se jää kantaa.” Siinä hetkessä ymmärsin sanojen merkityksen omalla kohdallani ja sain vahvistuksen sille, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Ihanaa, miten tuolta sisimmästä tulee oikeita sanoja ja ajatuksia juuri oikealla hetkellä. Pitää vain luottaa.
Pelkotanssi 