Kuka tekee valinnan?

Olen viime aikoina tutkinut sitä, millaista on kieltäytyä ”normista”. Olen aika pitkään jo harjoitellut sitä, että en juo alkoholia tai syö valkoista sokeria. (En tosin ole puristi, sillä en niiden vuoksi kieltäydy ruuasta, jossa niitä on käytetty mausteena.) Olen kuitenkin tehnyt tietoisia valintoja syödä tai juoda silloin tällöin ja usein vaikuttimena on ollut tapa tai muut ihmiset. Löysin kesän retriitissä yhteyden omaan voimaani ja minulle tuli tarve kieltäytyä kokonaan kaikesta ”maallisesta”. En ihan täysin ymmärtänyt sen merkitystä silloin, mutta päätin seurata sitä tarvetta samoin kuin lähdin seuraamaan tarvetta mennä pelkojani kohti.

Eteeni on tullut sosiaalisia tilanteita, joissa olen rohkeasti kieltäytynyt tarjotuista herkuista tai alkoholista muiden edessä. Läheisteni parissa on jo ymmärretty, että kippistän mielelläni vissylasillisella (kuplia siinäkin!) eikä tilannetta pidetä kummallisena. Muuten edelleen olen huomannut törmääväni siihen, että vedellä kippistäminen ei ole ”oikein” tai kummastelua siitä, että enkö todella ota. Ja monesti ihmiset haluavat tietää miksi en. Nämä törmäykset ympäristön kanssa ovat kuitenkin elämän suola – opin niissä itsestäni valtavan paljon.

Muutamia vuosia sitten luin Rosa Meriläisen haastattelun, jossa hän kertoi valitsevansa itse. Se oli muistaakseni hänen elämän ohjeensa, jota hän seuraa. Se haastattelu muutenkin vaikutti minuun, sillä hän pohti häpeää ja pelkoja, samoja aiheita, joita itsekin olen kohdannut. Päätin ottaa sen ohjenuorakseni myös ja kirjoitin jääkaapin oveen lapulle ”Valitse itse!”. Yhdistin mielessäni samaan opetukseen toisen saamani opin, jonka opetti aikoinaan Jari Sarasvuo. Hän muotoili asian niin, että on alistettava mieliteot arvoille. Siirrettävä tunnepalkintoa. Ja näitä ajatuksia olen pyrkinyt toteuttamaan käytännössä.

Aina valinta ei ole ollut helppoa ja vaikeaa se on vieläkin, jos olen nukkunut huonosti. Väsyneenä mieleni on altis kiukuttelemaan ja sabotoimaan hyviä aikomuksia. Huomasin tämän viimeksi eilen, kun yöunet jäivät vähiin herättyäni yöllä lapsen huutoon. Olin päättänyt aiemmin päivällä, että menen yhdeksältä nukkumaan, mutta yhdeksältä huomasin mielen kuiskuttelevan, että ihan hyvin voi vielä somettaa ja tehdä sitä ja tätä, olet jo valmiiksi väsynyt, menee se huominenkin ihan hyvin samoilla väsyillä. Kuinka helppoa on uskoa omaa mieltään houkutusten edessä, kun on väsynyt. No, olin sentään ennen kymmentä sängyssä, mutta pienen tahtojen taistelun sain mieleni kanssa käydä. Täytyy olla kuitenkin itselleen armollinen, mieli on kova vastus.

Kaikkia asioita en voi valita itse, mutta aina voin valita ainakin sen, miten suhtaudun asioihin. Viktor Franklia lukeneet tietävät tämän. Olen harjoitellut valitsemaan oman tieni. Jos mieli on varoitellut peloilla, mitkä estäisivät minua tekemästä jotain hyvää ja omannäköistä elämää edistävää, olen mennyt sitä kohti. Ja olen näin tehdessäni löytänyt sen, että pelot eivät ole todellisia vaan mielen tuotosta, kun pyörittelen mielessäni, mitä muut minusta ajattelevat.

Minulle valinta on vapautta. Minä valitsen elää sellaista elämää, jossa minulla on hyvä olla. Kun elän omannäköistä elämää, hyväksyn itse itseni eikä minulla ole enää tarvetta hakea huomiota, jotta tuntisin itseni hyväksytyksi. Ja kun elän niin, että valitsen omien arvojeni mukaan, minulle ei tule tarvetta paeta omia tunteitani. Nauttiakseni elämästä minun ei tarvitse turvautua nautintoaineisiin. Elämä on nautinto itsessään.

 

kuva: pixabay.com

Advertisement

Mitä muut minusta ajattelevat?

En edes enää muista, mistä idean nappasin, mutta päätin kuitenkin joku aika sitten pitkästä aikaa haastaa itse itseäni. Ehkäpä se tuli siitä, kun olen viime aikoina aktiivisesti kyseenalaistanut uskomuksiani, tapoja tehdä asioita tai ajatuksiani ylipäätään. Tiedän, että tämä ei ole ihan maailman ensimmäisiä ongelmia. Silti. Kainalokarvat. Kuka on päättänyt, että naisten pitää ajaa kainalokarvansa? Tai oikeastaan: miksi minä suhtaudun niihin niin voimakkaasti?

Blogini on ollut tauolla nyt reilut yhdeksän kuukautta. Sen verran on kulunut siitä, kun aloitin uudessa työssä enkä enää löytänyt tilaa tai voimavaroja kirjoittamiselle. Tai oikeammin: en jaksanut haastaa itseäni yhtään enempää kuin mitä uusi työ toi tullessaan. Tosin koin myös, että en halua kirjoittaa työssä kohtaamistani haasteista, ainakaan ihan uutena ihmisenä talossa. Mitähän nekin olisivat minusta ajatelleet..? Ja todellakin pohdin nyt, että mitä te ajattelette minusta, kun en ole niin pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Saatikka tällaisesta aiheesta.

On ollut mielenkiintoista tarkkailla itseä ja seurata, kuinka ensinnäkin tekee mieli kertoa kaikille kohtaamilleni ihmisille, miksi mulla on kainalokarvat. Huomaan myös, kuinka tietoinen olen karvoistani, kun minulla on paita, joka ei peitä niitä. Millaista on nostaa käsiä tietäen, että joku voi kiinnittää kainalokarvoihini huomiota? Ja mitä hän silloin ajattelee minusta?

Keväällä mielessä alkoi pyöriä omien kotisivujen tekeminen ja se pelotti hirveästi. Olin jälleen tuon kysymyksen äärellä, mikä on tuonut syvimmät pelkoni esiin ja tuo edelleen. Olen tehnyt siitä huolimatta asioita, jotka ovat vieneet minua konkreettisesti kohti lopputulosta ja jokainen konkreettinen askel on saanut minut pohtimaan samaa kysymystä. Mitä muut ajattelevat minusta?

Kesäkuun alussa minusta otettiin kuvia uusia kotisivujani varten. Vielä silloin jänistin kainalokarvojeni kanssa ja ajoin ne pois ennen kuvausta. Ajattelin, että maailma ei olisi vielä ollut valmis kainalokarvoilleni, mutta se taisikin olla niin, että minä en ollut vielä valmis kohtamaan maailmaa niiden kanssa.

Vietin nyt heinäkuun lopulla viisi ihanaa päivää Tuomiston kartanolla upeiden naisten kanssa. Päätin kysyä heiltä retriittimme lopuksi, että huomasivatko he minun kainalokarvani. Ajattelin etukäteen, että joku voisi ehkä sanoa huomanneensa ne, tai sitten kukaan ei olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Lopputulos oli juurikin se. Juuri kukaan ei ollut kiinnittänyt niihin huomiota. Eräs naisista sanoi huomanneensa ne, mutta ei ajatellut niistä mitään. Ei ajatellut niistä yhtään mitään! Silti mentyäni suoraan retriitistä siskontyttöni häihin kainalokarvoineni päivineni tunsin niistä häpeää, koska ajattelin sen olevan epäsopivaa ja olin ihan varma, että joku sanoo niistä jotain. Jompikumpi siskoni nyt ainakin tai lasteni isä. Kukaan ei sanonut yhtään mitään! 

Miten konkreettiseksi tämä koe teki sen, että ajatukset todellakin ovat vain minun päässäni, minun mielessäni. Ei kenenkään muun. Minä heijastan omia ajatuksiani muihin ja laitan ajatuksia heidän päihinsä. Olen minä nämäkin viisaudet useampaan kertaan lukenut ja kuullut, mutta ei vain ole mennyt jakeluun.

Meillä kaikilla on kaikenlaisia ajatuksia ja uskomuksia, jotka synnyttävät häpeää tai muita epämukavia tunteita. Kelpaanko, hyväksytäänkö minut, riitänkö minä? Kiinnitämme todella paljon huomiota ulkoisiin asioihin saadaksemme hyväksyntää ja tunnetta siitä, että kelpaamme muille. Ne eivät kuitenkaan auta meitä olemaan itsemme kanssa tai pääsemään elämässä eteenpäin. Siksi on hyvä välillä pysähtyä itsen äärelle ja huomata sisäinen vuoropuhelu. Siellä on paljon uskomuksia, jotka herättävät ajatuksia, jotka herättävät epämukavia tunteita, jotka synnyttävät pelkoja ja sitä kautta esteitä. Uskomus -> ajatus -> tunteita -> pelkoja -> esteitä. Kun pikkuhiljaa alkaa huomata pienenpieniä asioita, joita tekee tai jättää tekemättä uskomuksista ja peloista käsin ja alkaa tehdä niitä asioita toisin tai peloista huolimatta, saa huomata elämän muuttuneen ehkä juuri siihen suuntaan kuin oli halunnutkin.

 

Photo by Caleb Woods on Unsplash

Uuden edessä

Huomenna maanantaina hyppään uuteen maailmaan. Se käy mielessäni aika ajoin. On itseasiassa pyörinyt mielessä jo reilun viikon verran; siitä lähtien, kun sain tietää, että pääsen töihin. Kuinka se kaikki kävikään, sen kerron parin viikon päästä Piilo-osaajien blogissa.

Peilailin jo viime tekstissäni tekemisiäni ja sitä, miten tähän on tultu. Nyt viime päivät näitä asioita pohtiessani olen ymmärtänyt, että kaikki mitä olen tähän asti tehnyt, on valmistanut minua ottamaan vastaan juuri tämän työn. Vaikka ihan tarkkaan ottaen en tiedä, mitä kaikkea työ tulee lopulta sisältämään, on minulla jonkinlainen käsitys siitä, millä taidoilla on merkitystä.

Vaikuttavimpia asioita on epäilemättä rohkeuden ja itsetuntemuksen lisääntyminen. Elämysalueella vierailu säännöllisesti on totuttanut minut epämukaviin tunteisiin ja rohkeus on alkanut tuntua luonnolliselta. Olen monta kokemusta rikkaampi ja uskon selviäväni kaikista tilanteista. Kasvanut itsetuntemus auttaa minua ymmärtämään itseäni ja sitä kautta myös muita. Tietoisuus on lisääntynyt. Mieleni on avoin.

Elämä näyttäytyy minulle tällä hetkellä todella maagisena. Tuntuu välillä epäuskoiselta, että olen nyt siinä pisteessä, josta olen haaveillut. Tuntuu kuin kaikki olisi tullut helposti, vaikka sitä se ei todellakaan ole ollut. Päätin vain mennä pelkojani kohti. Mennä sitä kaikkea kohti, mikä jännitti ja puistattikin. Otin pieniä askeleita eteenpäin ja välillä taaksepäin, mutta tartuin uusiin mahdollisuuksiin.

Päätin uskoa itseeni. Päätin alkaa kertoa itsestäni parempaa tarinaa, jota olin valmis maailman edessä toteuttamaan. En enää kuunnellut mieleni raipparadiota: sitä ilkeämielistä supattajaa, joka ei usko minuun.

Vaikka lopulta en löytänytkään tavoitteeni mukaista piilotyöpaikkaa, oli se tärkeä osa minun matkaani. Se oli suunta, johon mennä. En kokenut olevani hukassa työnhaun kanssa. Se oli myös kasvattava kokemus. En silti aio unohtaa sitä unelmaani, seuraan nyt vain tätä polkua ensin.

Niin, se maagisuus. Joitakin vuosia sitten neuvoin erästä lähipiiriini kuuluvaa hänen tiedonhallintaan liittyvässä työjutussa ja kateellisena huokaisin, että sähän teet just sellaista työtä, mitä mä haluan tehdä. Heh, kannattaa olla varovainen toiveissaan. Se minun toiveeni on nyt toteutumassa.

 

Photo by Gary Bendig on Unsplash

Varmuus löytyy epävarmuudesta

Rohkeuden harjoittaja. Sillä tittelillä esittelin itseni maanantaina MiBin esiintymiskoulussa. Meille oli annettu tehtäväksi pitää itsestä 4-5min puhe ja halusin kertoa itsestäni sen, etten aina ole ollut rohkea. Näkyväksi tuleminen on ollut minulle todellinen haaste. Nyt viimein alkaa tuntua siltä, että uskallan olla esillä. Onnistumisista saa voimaa jatkaa.

Syyskuun lopulla kävin kertomassa Piilo-osaajista ja työnhakukokemuksistani Lempäälän työllisyyspalveluissa. Alku jännitti hieman ja etsin sanoja, mutta sitten puheesta ei meinannut tulla loppua. Pääsin eräänlaiseen flow-tilaan ja nautin esiintymisestä valtavasti. Toisenlainen onnistuminen oli kylmä puhelu mahdolliselle työnantajalle. Vielä ei ole neuvotteluissa päästy eteenpäin, mutta itselleni toimitusjohtajan luurin päähän saaminen oli jo voitto sinänsä. Ja se, että minä soitin! Tein sen viimeinkin!

Verkostoituminenkaan ei tunnu enää niin kamalalta. Verkostoidun nykyään helposti. Menen rohkeasti juttelemaan ihmisille ja se tuntuu luontevalta. Kaikki ovat kiinnostavia – myös minä! Koskaan ei voi tietää, kuka on viimein se ”oikea” kontakti.

Olen siis päässyt uskossani ja harjoituksissani siihen vaiheeseen, että olen valmis seuraaviin haasteisiin. Olen valmis ottamaan vastaan haluamani työtehtävät. Olen virittänyt työnhakuprojektiani enimmäkseen piilotyöpaikan etsimiseen, mutta nyt minulla on kiikarissa myös kaksi avointa paikkaa. Parhaalta tuntuu se, että minuun oltiin yhteydessä näistä työpaikoista. Osaamiseni saa vastakaikua!

Miten tähän on tultu? Yksi merkittäviä tekijöitä on ollut PVTT-kurssi, jonka mainitsin jo täällä. Se on muuten nyt taas alkamassa. Vinkvink. Olen käynyt sen kahdesti. Jari Sarasvuon lempeän provosoiva valmennusote puri minuun ja aloin uskoa siihen, että kykenen muutokseen. Toinen merkittävä tekijä on ollut viime vuoden tammikuussa lukemani Lupa mokata – improvisointi arjessa. Sieltä poimin arkeeni harjoituksia, jotka auttoivat minua sietämään näkyväksi tulemista. Niistä kokemuksista voit lukea täältä.

Minä itse olen kuitenkin ollut se merkittävin tekijä. Minä olen tehnyt valintoja, jotka ovat johdattaneet pelkojeni äärelle. Olen valinnut kohdata ihmisiä ja olen mennyt uteliaasti kohti uutta. Olen penkonut osaamistani ja sietänyt epävarmuuden tunteita. Sieltä se varmuus ja rohkeus löytyy. Sieltä mistä äkkiseltään ajatellen etsisi viimeksi. Epävarmuudesta ja peloista.

Featured Photo by Chris Barbalis on Unsplash

Uteliaisuudesta voimaa ja iloa elämään

Katsoin taannoin Mika Pesosen julkaiseman videon epämukavuusalueesta. Videossa hän esittelee epämukavuusalueen uteliaisuusalueena. Jospa epämukavuusalueelle mennessämme kiinnittäisimme huomion omaan itseemme, reaktioihimme ja tunteisiimme sekä suhtautuisimme uteliaasti toimintaamme epämukavilta tuntuvissa tilanteissa. Ehkä pelot eivät näin saisi meistä niskalenkkiä.

Kävin uteliaisuusalueellani parikin kertaa pian videon katselun jälkeen. Ensin menin avantoon elämäni ensimmäistä kertaa ja seuraavana päivänä osallistuin improvisaatiokurssille. Kumpikin jännitti etukäteen, mutta menin päättäväisesti molempiin. Ja tutkailin sieluni syövereitä niin tehdessäni. Loppujen lopuksi kumpikaan ei ollut pelottavaa vaan innostavaa.

Avannossa kävin lopulta kolme kertaa. Toki myös ystäväni innoittamana, mutta myös ryhmähurmoksen vuoksi. Sauna oli täynnä rohkeutta ja jonossa oli mentävä muiden mukana. Ensimmäisellä kerralla henki salpautui ja unohdin hengittää. Tuli pyörryttävä olo. Seuraavilla kerroilla tajusin keskittyä hengittämiseen. Pari hengitystä ja ylös vedestä. Muista hengittää! Se neuvo pätee kaikkiin jännittäviin tilanteisiin.

Improkurssilla tehtiin harjoituksia, jotka sysäsivät meitä haastamaan itsemme. Huomasin jossain vaiheessa, etten haastanut itseäni niin paljon kuin olisin ehkä voinut. Virheiden välttely on tiukasti sisäänrakennettua. Pysyin mukavuusalueellani harjoitusten sisällä. Kun lopulta tajusin sen, aloin tietoisesti haastaa itseäni tekemään toisin. Ohjasin itseäni menemään tilanteisiin tietämättä valmista vastausta. On jännä tunne luottaa siihen, että se mitä suusta tulee, on juuri se mitä sieltä pitääkin tulla.

Aiemmin epämukavalta ja suorastaan mahdottomilta tuntuneet asiat toden totta tuntuvat helpommilta, kun niihin suhtautuu uteliaasti. Vielä esimerkiksi verkostoitumishalukkuuden ilmaiseminen tuntuu epämukavalta, jos paikalla on paljon uusia, vielä tuntemattomia ihmisiä. Vien kuitenkin itseäni uudelleen niihin tilanteisiin, jotta saan ruokittua uteliaisuuttani ja harjoitettua epämukavuuden sietämistä.

Uteliaisuutta voi käyttää myös voimana vastoinkäymisten edessä, kuten Kati Reijonen kirjoittaa blogissaan. Miten nerokasta! Lisäksi hän määrittelee mukavuusalueen terävästi ikävyysalueeksi. Äkkiä voisi ajatella epämukavuusalueen ikävyysalueena, mutta Kati on määritellyt asian päin vastoin. Tykkään!

On se sinun alueesi minkä niminen tahansa – kannustan ylittämään rajoja. Uteliaalisti tutkiskellen. Positiivisesti ajatellen. Alueelta toiselle liikkuessa saa elämäänsä kaivattua vaihtelua ja ehkäpä ajattelukin saa uusia muotoja. Erottuuko harmaan sävyt?

 

Cover photo by Bing Han on Unsplash

Miksi verkostoituminen tuntuu niin hankalalta?

Työnhakuvalmennuksessa on korostettu verkostojen tärkeyttä, sillä useimmat löytävät uuden työn verkostojensa avulla. Kaikilla on jonkinlainen verkosto olemassa – ystävät, sukulaiset, lasten kavereiden vanhemmat ja harrastuspiirit – mutta jos sieltä ei löydy apua, kannattaa verkostoaan kasvattaa. Ja se on joskus helpommin sanottu kuin tehty.

Olen huomannut, että verkostoituminen tuntuu hankalalta, koska 1) se ei ole itselle luontaista, 2) en ole muodostanut siitä itselleni tapaa ja 3) kyseenalaistan toimintani juuri silloin, kun pitäisi toimia.

Olen ujonpuoleinen ja introvertti, joten verkostoituminen ei käy minulta luonnostaan. Jutustelu ei kuulu repertuaariini enkä muutenkaan ole juuri tuonut ajatuksiani esiin tuntemattomien tai puolituttujen seurassa. Olenkin aina ihaillut miestäni, joka sosiaalisissa tilanteissa keskustelee kenen kanssa vain ihan mistä tahansa aiheesta.

Olen viime aikoina tietoisesti alkanut tutkia ja harjoitella vieraiden ihmisten lähestymistä. Olen kävelylenkeillä alkanut katsoa ihmisiä silmiin, joitain jopa tervehtinyt. Tunsin itseni voittajaksi, kun viime itsenäisyyspäivänä toivotin vastaantulleelle vanhalle herralle hyvää itsenäisyyspäivää. Soitin tuntemattomalle.

Viime torstaina menin Bisnesdeitit -rekrytapahtumaan. Rohkeus ei vielä riittänyt tapaamisaikojen varaamiseen, mutta tilaisuudessa oli mahdollisuus tavata yritysten edustajia myös ilman sovittuja treffejä. Lähdin päättäväisesti harjoittelemaan verkostoitumista.

Tapahtumassa oli ensin paikalla olleiden yrittäjien pikainen esittelykierros, jonka jälkeen alkoi verkostoitumisvaihe. En tiennyt mistä aloittaisin. Olisiko sittenkin pitänyt varata niitä aikoja. Näin muilla CV:t ja manasin omaa valmistautumattomuuttani. Olin kyllä saanut vinkin, että kannattaisi olla CV:itä, flyereitä tai käyntikortteja mukana, mutta lähdin soitellen sotaan – ilman mitään niistä.

Jotain piti tehdä, joten kävin ottamassa vettä. Jahas, ständeille on jonoa eikä mulla ole edes niitä CV:itä. Menen vessaan. Keräsin päättäväisyyttä ja suuntasin rohkeasti ständien suuntaan. Oppimaan tänne on tultu. Ensimmäinen yritys meni takelteluksi. Minä niin opettelen sen jonkun hissipuheen. Eihän tästä mitään muuten tule.

Ensimetrin ständillä ei tarvinnut kuin ilmaista olevansa kiinnostunut yrittämisestä niin he kertoivat auliisti mahdollisuuksista yrittämisen saralla ja sain vain kuunnella. Vitsailivatkin. Ehkä tämä tästä. Nyt on jo vähän rennompi olo.

Seuraavalle ständille oli vähän jonoa ja jonotustoverini aloitti small talkin. Työnhausta oli luontevaa keskustella. Olisipa ollut se käyntikortti, niin olisin voinut sen sujauttaa. Ehkä olisin saanut LinkedIniin uuden kontaktin. (Kyllä, tavanalainen verkostoituja olisi napannut kontaktin ilman käyntikorttiakin.)

Toinen esittäytyminen menikin jo hieman paremmin ja kolmatta voisi kuvailla jopa rennoksi. Nappasin mukaan vastapelurien käyntikortit verkostoitumista varten. Sitten kello olikin jo niin paljon, että sain armahtaa itseni ja kiittää hyvästä harjoituksesta. Bisnesdeitit ei ollut minulle täydellinen menestys, mutta opin siitä paljon.

Kehitä verkostoutujaa itsessäsi

Kun tunnistan ja tunnustan verkostoitumisen sudenkuopat, voin lähteä kehittämään verkostoitujaa itsessäni. Harjoittelemalla saan varmuutta tuntemattomien kohtaamiseen. Mielikuvaharjoittelukin auttaa siinä. Kun tilanteen tiedostaa, alkaa mahdollisuudet harjoitella lisääntyä maagisesti. Oikeastihan ne eivät lisäänny, mutta niitä ei vain aiemmin ole huomannut.

Jotta ylipäätään muistan verkostoitua, minun on otettava se asiaksi. Muuten ajaudun automaattiohjauksessa toimimaan kuten ennenkin eli poistumaan paikalta puhumatta kenenkään ennestään tuntemattoman kanssa. Verkostoitumisesta on ennen kaikkea hyvä tehdä tapa.

”Ole mielummin tavanalainen kuin kurinalainen.” -Jari Sarasvuo (PVTT4)

Tavan muodostaminen vaatii aluksi keskittymistä, aivotyötä ja paneutumista. Kun halutusta käytöksestä tekee tavan, se ei vaadi enää uuvuttavaa ponnistelua. Automaattiohjaus tottelee uutta tapaa. Ei tarvitse enää tapella mukavuusalueelle kaipaavan mielen kanssa. Itsekuria kuitenkin tarvitaan kärsivälliseen tavan kehittämiseen ja lopulta niihin totuuden hetkiin. (Lisää Sarasvuota.)

Huomaa totuuden hetket

Vaikka muistaisin verkostoitua ja uskaltaisin lähestyä, voi totuuden hetki jäädä silti minulta käyttämättä. Tiedäthän Juhani Tammisen. Verkostoituminen on myös momentum game. Mieli helposti kyseenalaistaa verkostoitumisen tarpeellisuuden siinä hetkessä, kun mukavuusalue natisee liitoksistaan ja pitäisi pistää kiekko maaliin. Ei toi varmaan pysty mua kuitenkaan auttamaan. Ei tästä kuitenkaan ole mitään hyötyä. Älä anna mielen eksyttää sinua. Pidä tavoite kirkkaana mielessä.

Seuraavan tilaisuuden tullen käyn juttelemassa yhdelle mukavan näköiselle tyypille ja annan sille käyntikorttini. Vaikka mieli supattaisi mitä. Tästä tulee mun uusi tapa toimia!

Ps. Käy kurkkaamassa täältä hyvät vinkit introvertille:

https://www.redesan.fi/introvertti-verkostoitumassa-ja-myymassa/

Piilointrovertit kaapista ulos!

https://aidetonts.com/2017/08/09/5-syyta-miksi-puhua-vieraille-ihmisille/

Työnhakijan esiintymispeloista

Vedän huomenna Piilo-osaajien vapaamuotoisen tapaamisen (työnhakuminglen) ja puhun siellä työnhakuun liittyvistä esiintymispeloista. Pelot voivat ilmentyä haastattelujännityksenä, verkostoitumiskammona tai kyvyttömyytenä tuoda omaa osaamista esiin. Esiintymispelko voi myös estää yhteydenotot mielenkiintoisiin yrityksiin.

Tunnustan: pelkään ottaa yhteyttä yrityksiin ja jännitän verkostoitumistilanteita. Työhaastatteluista selviän jo suuremmin jännittämättä. Olen pikkuhiljaa oppinut myös tuomaan omaa osaamistani esiin ja saanut varmuutta siitä, mitä haluan tehdä työkseni. Esiintyminen silti jännittää vielä ja siksi haastan itseni puhumaan esiintymispelosta.

Esiintymispeloissa on kyse siitä, että näkyväksi tuleminen jännittää. Olet muiden katseiden alla ja esillä olo tuntuu epämiellyttävältä. Oman osaamisen kanssa on epävarma olo. Pelkäät ettet osaakaan, vaikka väität niin, pelkäät että epäonnistut tai ettei ketään kiinnosta sun osaaminen. Jotkut kehittävät suojakseen muureja, haarniskoja tai maskeja, joiden taakse voivat piiloutua. Silloin pelkää, että maski putoaa odottamatta ja kaikki näkevät suoraan sisään. Paljastut huijariksi ja menetät tilanteen kontrollin. Sinut hylätään. Ihan varmasti.

Tällaisten tilanteiden välttely kuulostaa äkkiseltään aika hyvältä, eikö vain? Ongelma on siinä, että vältteleminen tai pakeneminen rajaa pois ikävien asioiden lisäksi myös hyvät asiat. Se kaventaa elämää ja työnsaantimahdollisuuksia. Uusissa kokemuksissa pärjääminen nostaa tunnetusti itsetuntoa ja kohottaa mielialaa, mikä on eduksi työnhaussa. Vaikka ajatusten lietsomat pelkotilat ovat yleensä rankasti liioteltuja ja sen jollain tasolla ymmärtääkin, pelot ottaa silti todesta.

Aiemmat huonot kokemukset esiintymistilanteissa tai ihan vain omat uskomukset synnyttävät ajatuksia, jotka lietsovat pelkoa. Jos ei ymmärrä mielen toimintaa, ajatukset voivat viedä mukanaan. Pelot alkavat tuntua todellisilta, kun mieli ja keho reagoivat yhdessä. Aivot saavat ajatuksilta signaalin vaaratilanteesta ja keho reagoi siihen välittömästi. Kun pelko on kehossa, mieli on vakuuttunut sen todenperäisyydestä. Pelko tuntuu todelliselta ja todenperäiseltä, kun vatsan väänne saa sinut uskomaan ajatuksiisi.

Kuulostaako tutulta? Aiot soittaa yritykseen, mutta mielesi tuottaa ajatuksia, jotka saavat sinut perääntymään. Vatsassa muljahtaa. Olet varma, että kaikki pelkosi käyvät toteen ja lasket puhelimen alas. Tai haastattelussa huomaat jännittäväsi ja kun pelkäät jännittämisen tunteen pahentavan tilannetta, jännität entistä enemmän. Kierre on valmis. Tai verkostoitumistilanteessa pakenet paikalta, vaikka tiedät että se olisi sinulle hyväksi.

Pelkoja ei tarvitse kuitenkaan yrittää väkisin poistaa vaan ne voi nähdä elämään kuuluvana asiana. Niiden kanssa voi oppia elämään. Helpottaako sinua ajatus, että ihan kaikkia pelottaa joku asia? Et ole yksin pelkoinesi. Yleisesti ottaen voi sanoa, että tuntematon pelottaa. Pieni jännitys auttaa selviytymään haasteista, mutta lamauttava pelko haittaa elämää. Pelosta huolimatta on hyvä pystyä toimimaan.

Seuraavassa tekstissä käsittelen keinoja rohkeuden kasvattamiseen ja pelon kanssa toimimiseen. Minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut pelkotilanteiden sietämiseen tai pelkotilanteista selviämiseen työnhakuun liittyen? Jos et halua kertoa alla kommenttikentässä, voit laittaa tarinasi sähköpostilla osoitteeseen naukkarinen.virpi [at] gmail.com.

Lisää mielen toiminnasta voi lukea Arto Pietikäisen kirjasta Joustava mieli (2009).

Jänniä hetkiä

Enpä ollut tajunnut miten jännittävää blogin julkaiseminen loppujen lopuksi oli. Että pelkästään jo sen blogin julkaiseminen on suuresti uskaltamista ja todellakin pelkoa päin menemistä. Mieli keksii kaikenlaisia uhkakuvia juuri sillä hetkellä, kun aikoo hypätä. Kirjoitin Facebookiin postauksen josta löytyy blogini osoite. Tuijotin sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes se ihana rohkaiseva sisäinen ääneni kuiskasi, että tämä on sun juttu, kyllä se kantaa. Paina sitä enteriä!

Sain Jarilta viime maanantaina luvan pelkotanssin käyttöön ja illalla saatuani lapset nukkumaan, avasin WordPressin. Sain raakileen valmiiksi melko nopeasti, sillä olin kirjoittanut ensimmäisen tekstini jo aika pian sen jälkeen kun olin päättänyt alkaa kirjoittaa blogia. Jaoin sivun muutamille ystävilleni saadakseni palautetta, sillä en ollut jotain syystä tyytyväinen. Viikko hurahti arjen pyörteissä enkä ehtinyt paneutua kunnolla blogiin ennen kuin lauantaina. Viilasin ulkoasua monta tuntia ja silti palasin lähes samaan lopputulokseen. Ymmärsin, että voin tuunata ulkonäköä loputtomiin eikä se silti ole täydellinen.

Julkaistuani blogini osoitteen tunsin riemua, jännitystä ja pompin huoneesta toiseen. Siinä hetkessä tajusin jotain. Olin tuntenut ahdistusta seuraavasta blogi-kirjoituksesta ja edellisenä päivänä yrittänyt vääntää tekstiä väkisin. ”Pitää julkaista pian uusi teksti! Nyt väännät jotain kylmäsoitoista. Niistähän sää lupasit puhua!” Sisimmästäni nousi kuitenkin tämä teksti. Blogin julkaisemiseen liittyvien pelkojen kohtaaminen ja selättäminen oli minulle uroteko jo sinänsä.

Suuntasin seuraavaksi Vire-messuille ja kävellessäni tuli yht’äkkiä mieleen Stellan kappale. ”Mene edeltä kyllä se jää kantaa, ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan. Kyllä se jää kantaa.” Siinä hetkessä ymmärsin sanojen merkityksen omalla kohdallani ja sain vahvistuksen sille, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Ihanaa, miten tuolta sisimmästä tulee oikeita sanoja ja ajatuksia juuri oikealla hetkellä. Pitää vain luottaa.

Blogin tausta

Olen jo hetken aikaa pohtinut sopivaa aihetta, josta voisin alkaa kirjoittaa blogia. Alunperin ajatus blogista virisi lukiessani Pia Koposen kirjaa ”Lupa mokata” ja sen jälkeen blogin kirjoittaminen on käynyt mielessä ajoittain. Mistä minä voisin kertoa? Mitä sellaista voisin tehdä, mistä olisi hyötyä ehkä muillekin?

Aihe löytyi lopulta monien sattumien summana. Olen ollut äitiys- ja vanhempainvapaalla sekä työttömänä huhtikuusta 2016. TE-toimisto lähestyi minua kirjeitse syyskuussa 2017 ja kehoitti tulemaan ”Loistouralle”-pilotin infotilaisuuteen. Melkein päätin jättää sen väliin lapsenhoidollisiin ongelmiin vedoten, mutta menin kuitenkin. Ja hyvä niin, sillä kävi ilmi, että ”Loistouralle”-palvelu tarkoitti henkilökohtaisen valmentajan saamista kuudeksi kuukaudeksi ja aivan ilmaiseksi. Tilaisuudessa esiintyi kolme eri yksityistä palveluntarjoajaa ja päätin lähteä Marika Lehtosen (Valmennuskeskus Public) kelkkaan. Hän puhui esittelyssään kylmistä soitoista, ja tiesin, että tuohon suuntaan minun kuuluu mennä.

Laitoin Marikalle sähköpostia ja syksyn aikana tapasimme muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi CV:ni ja keskusteltiin siitä, mitä haluaisin tehdä. Sekä työkseni että tämän valmennuksen aikana. Toisella kertaa pureuduttiinkin jo siihen miten alan mennä minun epämukavuusalueelleni, niihin pelottaviin kylmiin soittoihin. Pienin askelin. Marika kysyi, mikä olisi mahdollisimman matalan kynnyksen soitto, jonka voisin tehdä työnhakuun liittyen. Mikä olisi sellainen työnantaja/taho, johon voisin soitttaa ja kysyä rekrytointimahdollisuuksistani? Ilman paineita. Huh, nerokasta. Ensimmäiseksi ei tietenkään soiteta sinne, mihin haluaa kaikista eniten. Ehkä on ihan viisasta kokeilla matalaan päähän astumista ennen kuin sinne syvään päähän mennään.

Tuon toisen kerran jälkeen marraskuussa 2017 mielessäni alkoi viritä ajatus, että ehkä tämä kokemus voisi olla sellainen, josta joku muukin voisi hyötyä. Toisaalta eipä siitä olisi haittaakaan, jos joku mahdollinen työnantaja kiinnostuisi lukemaan blogiani. Olisiko tässä siis kaipaamani blogin aihe?

Käyn tässä samaan aikaan toistamiseen Jari Sarasvuon ”Puolita Vitutus, Tuplaa Tulokset” (PVTT)-verkkokurssia. Ensimmäisen kerran kävin sen jo keväällä/kesällä 2015 (PVTT1) ja marraskuun 2017 alussa lähdin kurssille mukaan uudestaan (PVTT4). Ja senkin meinasin jättää tekemättä! Noihin samoihin aikoihin Jari puhui kurssin jaksoissa pelkojen kanssa tanssimisesta sekä yhteistyöstä.

”Yksin ihminen ei opi. Yksin ihminen kuvittelee jaksavansa, pystyvänsä ja kehtaavansa, mutta maailma osoittaa tämän harhaksi tylyllä tavalla. Yksin ihminen aikoo, muttei tee.”

Kyllä, tarvitsen tukijoita tälle matkalleni. Vaikka vain näennäisesti. Sosiaalinen paine tekee matkanteosta varmempaa.

”Saavutat sen minkä eteen suostut uhraamaan toisten katseen alla.”

Kiitos Jari. Nämä sanasi sinetöivät päätökseni blogin kirjoittamisesta. Ja kiitän sinua myös blogini nimestä. Itse en olisi keksinyt parempaa.

Nämä elämän ihanat sattumukset, joita on eteeni tupsahtanut, näyttävät siltä, että minulla(kin) on oma polkuni ja sisäinen ääni, jota seurata. Ehkä tästä käynnistyy jokin hieno tarina, se jää nähtäväksi. Minua ovat inspiroineet matkan varrella edellä mainittujen Pia Koposen ja Jari Sarasvuon lisäksi myös Brené Brown (Rising Strong), Anna Taipale (Sydänjuttu) ja Tara Lange (Tikapuut rakkauteen).