Työnhakijan esiintymispeloista

Vedän huomenna Piilo-osaajien vapaamuotoisen tapaamisen (työnhakuminglen) ja puhun siellä työnhakuun liittyvistä esiintymispeloista. Pelot voivat ilmentyä haastattelujännityksenä, verkostoitumiskammona tai kyvyttömyytenä tuoda omaa osaamista esiin. Esiintymispelko voi myös estää yhteydenotot mielenkiintoisiin yrityksiin.

Tunnustan: pelkään ottaa yhteyttä yrityksiin ja jännitän verkostoitumistilanteita. Työhaastatteluista selviän jo suuremmin jännittämättä. Olen pikkuhiljaa oppinut myös tuomaan omaa osaamistani esiin ja saanut varmuutta siitä, mitä haluan tehdä työkseni. Esiintyminen silti jännittää vielä ja siksi haastan itseni puhumaan esiintymispelosta.

Esiintymispeloissa on kyse siitä, että näkyväksi tuleminen jännittää. Olet muiden katseiden alla ja esillä olo tuntuu epämiellyttävältä. Oman osaamisen kanssa on epävarma olo. Pelkäät ettet osaakaan, vaikka väität niin, pelkäät että epäonnistut tai ettei ketään kiinnosta sun osaaminen. Jotkut kehittävät suojakseen muureja, haarniskoja tai maskeja, joiden taakse voivat piiloutua. Silloin pelkää, että maski putoaa odottamatta ja kaikki näkevät suoraan sisään. Paljastut huijariksi ja menetät tilanteen kontrollin. Sinut hylätään. Ihan varmasti.

pexels-photo-262103.jpeg

Tällaisten tilanteiden välttely kuulostaa äkkiseltään aika hyvältä, eikö vain? Ongelma on siinä, että vältteleminen tai pakeneminen rajaa pois ikävien asioiden lisäksi myös hyvät asiat. Se kaventaa elämää ja työnsaantimahdollisuuksia. Uusissa kokemuksissa pärjääminen nostaa tunnetusti itsetuntoa ja kohottaa mielialaa, mikä on eduksi työnhaussa. Vaikka ajatusten lietsomat pelkotilat ovat yleensä rankasti liioteltuja ja sen jollain tasolla ymmärtääkin, pelot ottaa silti todesta.

Aiemmat huonot kokemukset esiintymistilanteissa tai ihan vain omat uskomukset synnyttävät ajatuksia, jotka lietsovat pelkoa. Jos ei ymmärrä mielen toimintaa, ajatukset voivat viedä mukanaan. Pelot alkavat tuntua todellisilta, kun mieli ja keho reagoivat yhdessä. Aivot saavat ajatuksilta signaalin vaaratilanteesta ja keho reagoi siihen välittömästi. Kun pelko on kehossa, mieli on vakuuttunut sen todenperäisyydestä. Pelko tuntuu todelliselta ja todenperäiseltä, kun vatsan väänne saa sinut uskomaan ajatuksiisi.

Kuulostaako tutulta? Aiot soittaa yritykseen, mutta mielesi tuottaa ajatuksia, jotka saavat sinut perääntymään. Vatsassa muljahtaa. Olet varma, että kaikki pelkosi käyvät toteen ja lasket puhelimen alas. Tai haastattelussa huomaat jännittäväsi ja kun pelkäät jännittämisen tunteen pahentavan tilannetta, jännität entistä enemmän. Kierre on valmis. Tai verkostoitumistilanteessa pakenet paikalta, vaikka tiedät että se olisi sinulle hyväksi.

Pelkoja ei tarvitse kuitenkaan yrittää väkisin poistaa vaan ne voi nähdä elämään kuuluvana asiana. Niiden kanssa voi oppia elämään. Helpottaako sinua ajatus, että ihan kaikkia pelottaa joku asia? Et ole yksin pelkoinesi. Yleisesti ottaen voi sanoa, että tuntematon pelottaa. Pieni jännitys auttaa selviytymään haasteista, mutta lamauttava pelko haittaa elämää. Pelosta huolimatta on hyvä pystyä toimimaan.

Seuraavassa tekstissä käsittelen keinoja rohkeuden kasvattamiseen ja pelon kanssa toimimiseen. Minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut pelkotilanteiden sietämiseen tai pelkotilanteista selviämiseen työnhakuun liittyen? Jos et halua kertoa alla kommenttikentässä, voit laittaa tarinasi sähköpostilla osoitteeseen naukkarinen.virpi [at] gmail.com.

Lisää mielen toiminnasta voi lukea Arto Pietikäisen kirjasta Joustava mieli (2009).

Mainokset

Oman osaamisen esiin tuominen voi tuntua epämukavalta

Photo by Slava Bowman on Unsplash

Työttömyyden kanssa painiva joutuu kestämään epämukavia tunteita paljon. Voi tuntea tilanteestaan häpeää, olla epävarma oman osaamisensa suhteen. Työn saaminen tuntuu vaikealta. Hyvin usein omat uskomukset synnyttävät tunteita, jotka latistavat tai kohottavat. Ja omasta kokemuksesta voin sanoa, että niihin latistaviin tunteisiin voi jäädä jumiin.

Äkkiä voi kuvitella että henkseleitä paukuttelevat isot egot saavat helpoiten töitä, kun he pitävät niin suurta ääntä itsestään. Kuvitellaan että itsekin pitäisi pystyä siihen, jotta saisi töitä. Se voi helposti masentaa, jos se ei onnistu luonnostaan. Maailma tarvitsee kuitenkin myös niitä, jotka eivät henkseleitään paukuttele, joten omasta persoonasta ei tarvitse yrittää muuttaa mitään.

Rohkeutta astua esiin voi harjoittaa pienin askelin.

Sen voi aloittaa silmiin katsomisesta tai jos se sujuu sinulta jo, niin tervehdi tuntemattomia. Aloita jutustelu hississä, bussissa tai verkostoitumistapahtumassa, jossa kaikilla on sama päämäärä. Jos sinulla on lapsia, tunnistat varmasti tilanteita, joissa he ovat heittäneet sinut areenalle pyytämättä ja yllätyksenä. Karkkihyllyn edessä, täydessä bussissa, ravintolassa. Täydellisiä tilanteita opetella sietämään näkyväksi tulemisen tunnetta.

Huomaa tilanteet, joissa tekisi mieli paeta paikalta. Ne ovat niitä kriittisiä hetkiä, joissa saat tilaisuuden siedättää itseäsi epämukavuusalueella olemiseen. Saat harjoitusta siihen, että siedät erottautumisen aiheuttamia tunteita.

Itsensä markkinoiminen vaatii uskallusta nostaa päätään.

Kun tulee näkyväksi, on altis muiden kommenteille. Itse huomaan, että pelkoni lietsovat ”mitä muut ajattelee?” -ajattelua. Olen pohtinut kouluympäristöä ja tasapäistämismentaliteettia 80-90-luvuilla, jolloin itse kävin peruskoulun. Juontaako juuret sieltä?

Erilaiset lapset ja nuoret saivat tuta nahoissaan, etteivät olleet kuten muut. Koulusta yritettiin saada ulos tasaista massaa. Vaatimattomuutta korostettiin. Ehkä siinä kaikessa mentiin vähän yli. Kärjistän, mutta yhteiskunta oli sellainen, että kateellisten katseista välitettiin ja kynttilää pidettiin vakan alla. Se on jättänyt jälkensä minuunkin.

Hyvä uutinen on se, että meillä arkajaloilla on toivoa! Yhteiskunta on muuttunut ja henkilöbrändäyskin alkaa olla vanha juttu. Omaa osaamista tuodaan esille muutenkin kuin töitä hakiessa. Siitä on tullut uusi normi, vaikka kaikki eivät sitä teekään. Töitä hakiessa se on kuitenkin aivan välttämätöntä.

Oikopolkua onneen ei ole

Kävin eilen juttelemassa Goforen rekrytoinnissa työskentelevän Mona Ryhäsen kanssa näistä aiheista rekrytoijan näkökulmasta. Mitään taikatemppuja ei vaadita, mutta oma osaaminen on tuotava esiin.

Kokemuksesta on hyvä kertoa konkreettisia esimerkkejä, arjen tehtäviä tai mahdollisia onnistumisia. Jos kokemusta ei vielä ole, voi osoittaa innostustaan kertomalla ajatuksistaan liittyen tehtävään, jota hakee. Voi kertoa opinnoistaan, mitä on niistä oppinut ja miten haluaa opetella taitoja käytännössä. Valmis työntekijä ei tarvitse olla. Visuaaliset CV:t voivat olla tarpeetonta kosmetiikkaa monella alalla, ja videoissakin kannattaa tuoda jotain uutta itsestä esiin. Motivaation osoittaminen auttaa erottumaan muista hakijoista.

Mona kertoi paljon ulkoisia asioita, joita voi petrata hakemuksissa, mutta tärkeintä on lopulta se, että osaa ja uskaltaa tuoda oman osaamisensa esiin. Siihen ei valitettavasti ole ammattilaisellakaan poppakonsteja vaan se henkinen työ on kaikkien tehtävä itse.

Työnhakutovereilta saa onneksi tukea näihin asioihin. Verkostoidu muiden työnhakijoiden kanssa, se kannattaa! Ei suostuta häpeämään työttömyyttämme.

Ollaan yhdessä rohkeita!

Usko unehes

”Ken uskovi toteen, ken unelmaan, – sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!” (Eino Leino)

Viikonloppuna ehdin hieman vilkaista PVTT4-kurssin materiaaleja. Jari-setä puhui opitusta optimismista ja neuvoi kehittämään itsestä parempia tarinoita, joita on maailman edessä valmis toteuttamaan. ”Positiiviset harhat omista kyvyistä ovat välttämättömiä.” Harhaisuudessa on toki rajansa, niiden täytyy pohjautua jotenkin todellisuuteen. Kuitenkin ”ajan myötä alkavat rakentavat ja resonoivat tulkinnat itsestä vastata todellisuutta yhä useammin ja tarkemmin.” Hänen viestinsä resonoi minussa voimakkaasti, olinhan juuri jättänyt itsestäni tarinan Piilo-osaajien julkaistavaksi.

Piilo-osaajiin liittyminen ei ollut minulle mikään läpihuutojuttu vaan jouduin vähän käsittelemään asiaa. Työnhakuvalmentajani Marika puhui siitä minulle jo heti ensimmäisellä tapaamisella syksyllä, mutta torjuin ajatuksen. Ei ole mun juttu. Itsensä markkinoiminen kuulosti todella kammottavalta. Sain kuitenkin siitä kipinän ja pelkotanssi-hengessä päätin mennä Piilo-osaajien työnhakumingleen tammikuun alussa. Sieltä se innostus sitten tarttui. Olinhan jo päättänyt julkaista blogin, miksi en sitten tulisi piilosta muutenkin. Peloille lisää kyytiä!

Itsensä markkinoiminen ei silti ole minulle mikään helppo juttu. Profiilin kirjoittaminen  Piilo-osaajiin oli hankalaa. Olin kyllä tehnyt jo pohjatyöt eli pohtinut mitä osaan, mitä haluan tehdä ja mitä voin sen eteen tehdä. Pohtimisen lisäksi olin myös toteuttanut yhden asian, mitä voin tehdä. Kuitenkin profiilin kirjoittaminen jumitti. Piilo-osaajien Jaana Saramies lopulta muistutti minua asiasta ja väläytti julkaisupäivänkin, joten hommaan oli ryhdyttävä. Sain rakentavaa palautetta ensimmäisestä versiostani ja muotoilin joitakin lauseita uudelleen. Kiitos Jaana, sää tiedät nää jutut!

Profiilin tullessa julki koin taas hetkellisesti tuttuja kauhun tunteita. Epävarmuus siellä nosteli päätään ja supatteli pelkoa lietsovia ajatuksia. Juttelin asiasta markkinointia tekevän pikkuveljeni kanssa ja sain kannustavaa palautetta. Hän sanoi, että ”markkinointi on lupausten myymistä. Kun uskot siihen, mitä myyt, saat toisetkin uskomaan. Innostus tarttuu.” Koin keskustelussa jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Vaikka en ole vielä palvelumuotoilun ammattilainen, voin silti myydä itseäni tulevaisuuden lupauksena. Kiinnostuksen kohteet ovat merkki lupauksen lunastamisesta. Ne ovat sellainen ohjenuora, jota seuraan. Imen itseeni väkisinkin tietoa asioista, jotka kiinnostavat minua. Höristän korviani automaattisesti kuullessani jotakin asiaan liittyvää. Ja itse työssä lopulta opitaan ne asiat, jotka mahdollistavat menestymisen.

”Elämä on se tarina mitä itsellesi itsestäsi ja elämästäsi sepität. Sinusta tulee se, mitä itsestäsi maailmalle julistat ja itsellesi uskottelet.” (Jari Sarasvuo)

Itsensä markkinoiminen on rohkeutta tuoda omat positiiviset harhat esiin. Tuo siis rohkeasti oma osaamisesi ja kiinnostuksen kohteesi esiin välittämättä negatiivisesta realismista, jota mielesi ajatuksiisi tuottaa. You can do it!

Tuumasta toimeen

Johan tässä on niiden soittojen kanssa jahkailtu. Aamulenkistä inspiroituneena päätin toimia. Jari-setä neuvoi, että paras kylmäsoitto on tehty kylmäsoitto. Jos liikaa suunnittelee ja miettii strategiaa, niin todennäköisesti jää se soitto tekemättä. Vaarallisinta on ylivalmistella puhelua. Siitä tehdystä soitosta oppii joka tapauksessa enemmän kuin mistään suunnitelmasta.

Kylmän soiton voi tehdä useammalla tavalla. Valmentajani Marikan kanssa olen käynyt mahdollisia vaihtoehtoja läpi. Perinteisin on se, kun soitetaan yritykseen rekrytoivalle henkilölle ja myyntipuheella yritetään saada työhaastattelu sovittua. Mun mielestä juuri se jännittävin! Toinen vaihtoehto on soittaa ja kartoittaa yrityksen rekrytointitarpeita, ja sitä kautta saada tietoa, mitä ehkä voisi omassa osaamisessaan kehittää. Kolmas vaihtoehto on soittaa asiantuntijalle, joka työskentelee yrityksessä, johon haluaa tai tekee työkseen jotain, mikä itseä kiinnostaa.

Päätin lähteä liikkeelle matalimman kynnyksen soitosta. Olin jo hieman tutkinut Tampereella toimivia IT-taloja ja Ambientian kotisivuilta löysin palvelumuotoilun. Eilen sitten päätin soittaa heidän yhteyshenkilölleen Tuuli Aalto-Nyyssöselle. Oli niin mukavan näköinen kuvakin, että kynnys madaltui entisestään. Hän vastasi, esitin asiani ja sovittiin, että palaan asiaan huomenna paremmalla ajalla. Tänä aamuna sitten soitin Tuulille uudelleen. Keskustelimme hänen urastaan ja siitä, miten hän päätyi palvelumuotoilun pariin. Kerroin hänelle tarkemmin kiinnostuksestani palvelumuotoiluun ja mietin siinä ääneen, voisikohan sitä yhdistää IT-osaamiseeni ja kokemukseeni. Hän antoi hyviä vinkkejä oman tulokulmani miettimiseen ja pohti mahdollisuutta hankkia jokin yhteistyökumppani, jonka kanssa voisin tehdä oman näytteen osaamisestani. Voisin esimerkiksi mallintaa asiakaspolun tai tutkia kosketuspisteitä ja kiteyttää tehtävästä saadun tiedon ohjenuoraksi yritykselle. Täytyykin laittaa tuntosarvet pystyyn mahdollisen yhteistyökumppanin löytämiseksi! Keskustelimme vielä palvelumuotoilun koulutuksesta, kirjallisuudesta ja alalla vaikuttavista henkilöistä, joita kannattaa seurata.

En tiedä mitä puhelulta odotin, mutta se ylitti kaikki odotukseni. Ei oikeastaan edes jännittänyt ja puhelu sujui jouhevasti. Molemmilla tuntui olevan paljon sanottavaa ja meinattiin toistuvasti puhua toistemme päälle. Innostus tarttui molemmin puolin! Sovittiin, että voin soittaa uudelleenkin ja hän voi toimia ikään kuin mentorina.

Toivottavasti tämä kokemukseni inspiroi jotakuta teistä lukijoista kokeilmaan samaa. En ole ollut mikään rohkea suun avaaja aiemmin vaan olen pitänyt itseäni tarkkailijan asemassa. Epävarmuus on vienyt halut puhua julkisesti eikä vieraiden kanssa keskustelun aloittaminen ole ollut minun lajini. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät aloittamaan keskustelun heinäseipäistä noin vain.

Jos taas tuntuu siltä, ettei edes oikein tiedä mikä itseä kiinnostaa, suosittelen tekemään erilaisia tehtäviä oman osaamisen kartoittamisesta omien vahvuuksien löytämiseen. Työpaikkailmoituksistakin voi pongata eri juttuja, joten kannattaa lukea myös niitä ilmoituksia, jotka eivät suoraan vastaa omaa kokemusta. Itse löysin palvelumuotoilun erästä asiakaspalvelusuunnittelijan paikkaa hakiessani. Sen lisäksi osallistuin Nice Tuesday:n verkostoitumisiltaan Haltulla, missä puhuttiin asiakaskokemuksesta ja sen myötä kiinnostukseni vain vahvistui. Suosittelen lämpimästi erilaisia valmennuksia ja verkostoitumistapahtumia!

Innostuitko?

Pelko saa meidät jumiin

Haluat töitä. Haluat uuden työn. Haluat jotain muuta kuin nykyiset tai entiset työtehtäväsi. Tuntuu, että tavoitteesi on liian kaukana. Et ehkä tiedä, miten aloittaa tai mahdollisuuksia tuntuu olevan liikaa. Lähtökohdat ovat vähän erilaiset, mutta jotain yhteistä on uuden edessä kaikilla. Pelko.

Pelko supattaa korvaasi, että et osaa. Sulle nauretaan. Sinut torjutaan ja nolataan. Supatus saa sinut epävarmaksi. Epäonnistut ihan varmasti! Et saa uudentyyppistä työtä, mitä oikein kuvittelet. Jos kuuntelet supatusta, haet samanlaista työtä mistä on ennestään kokemusta ja mihin varmasti pääset. Tai pysyt nykyisessä työpaikassasi vaikka olo tuntuu epämääräiseltä. Sulla sentään on työpaikka. Pääasia, että saat töitä! Mieli saa sinut ensin pelkäämään ja sitten vakuuttumaan, että tämä on ihan hyvä näin. Älä usko sitä! Ihminen tarraa tuttuun ja turvalliseen kun ei uskalla päästää irti. Vaikka olosuhteet olisivat sietämättömät. Tulevaisuus pelottaa, kun sitä ei tunne. Sinut on kuitenkin luotu antamaan parastasi tälle maailmalle. Meidät kaikki on. Meissä kaikissa on se potentiaali. Kutsumus löytää meidät, kun olemme tehneet oman osamme.

Peloista huolimatta kurota tulevaisuuteen ja tee asioita, jotka vievät kohti uutta. Mieti mitä tekisit, jos et pelkäisi? Pieniä askeleita. Neuvottele pomon kanssa mahdollisista uusista tehtävistä. Onko se liikaa? Auta työkaveria mielenkiintoisissa työtehtävissä. Ei ehkä kuulu sun työhön etkä saa siitä välttämättä lisää palkkaa, mutta oppisit uutta. Oppisit jotain sellaista, mikä auttaa sua kurottamaan vähän korkeammalle. Tarkkaile ympäristöäsi, se voi olla mahdollisuuksia täynnä.

Unelmoi työpaikasta, jossa haluaisit olla (mahdollisuuksien rajoissa). Mitä sen saaminen vaatisi? Kysy itseltäsi:

1. Mitä osaan?
2. Mitä haluan tehdä?
3. Mitä voin sen eteen tehdä?

Kun olet selvittänyt osaamisesi ja toiveesi, on aika toimia. Selvitä millaiset askeleet ovat sinulle mahdollisia. Pidä mieli avoimena.

Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Palaa sen kysymyksen äärelle aina, kun huomaat ajatustesi olevan pelon värittämiä. Mitä tekisit, jos tietäisit, ettet voi epäonnistua? Silloin löydät enemmän vaihtoehtoja ja ymmärrät, että voit toimia peloista huolimatta. Jos et yritä, epäonnistut joka tapauksessa. Kun yrität, sinulla on mahdollisuus onnistua.

Mikä sinua pitää paikallaan?

 

Jänniä hetkiä

Enpä ollut tajunnut miten jännittävää blogin julkaiseminen loppujen lopuksi oli. Että pelkästään jo sen blogin julkaiseminen on suuresti uskaltamista ja todellakin pelkoa päin menemistä. Mieli keksii kaikenlaisia uhkakuvia juuri sillä hetkellä, kun aikoo hypätä. Kirjoitin Facebookiin postauksen josta löytyy blogini osoite. Tuijotin sitä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes se ihana rohkaiseva sisäinen ääneni kuiskasi, että tämä on sun juttu, kyllä se kantaa. Paina sitä enteriä!

Sain Jarilta viime maanantaina luvan pelkotanssin käyttöön ja illalla saatuani lapset nukkumaan, avasin WordPressin. Sain raakileen valmiiksi melko nopeasti, sillä olin kirjoittanut ensimmäisen tekstini jo aika pian sen jälkeen kun olin päättänyt alkaa kirjoittaa blogia. Jaoin sivun muutamille ystävilleni saadakseni palautetta, sillä en ollut jotain syystä tyytyväinen. Viikko hurahti arjen pyörteissä enkä ehtinyt paneutua kunnolla blogiin ennen kuin lauantaina. Viilasin ulkoasua monta tuntia ja silti palasin lähes samaan lopputulokseen. Ymmärsin, että voin tuunata ulkonäköä loputtomiin eikä se silti ole täydellinen.

Julkaistuani blogini osoitteen tunsin riemua, jännitystä ja pompin huoneesta toiseen. Siinä hetkessä tajusin jotain. Olin tuntenut ahdistusta seuraavasta blogi-kirjoituksesta ja edellisenä päivänä yrittänyt vääntää tekstiä väkisin. ”Pitää julkaista pian uusi teksti! Nyt väännät jotain kylmäsoitoista. Niistähän sää lupasit puhua!” Sisimmästäni nousi kuitenkin tämä teksti. Blogin julkaisemiseen liittyvien pelkojen kohtaaminen ja selättäminen oli minulle uroteko jo sinänsä.

Suuntasin seuraavaksi Vire-messuille ja kävellessäni tuli yht’äkkiä mieleen Stellan kappale. ”Mene edeltä kyllä se jää kantaa, ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan. Kyllä se jää kantaa.” Siinä hetkessä ymmärsin sanojen merkityksen omalla kohdallani ja sain vahvistuksen sille, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Ihanaa, miten tuolta sisimmästä tulee oikeita sanoja ja ajatuksia juuri oikealla hetkellä. Pitää vain luottaa.

Blogin tausta

Olen jo hetken aikaa pohtinut sopivaa aihetta, josta voisin alkaa kirjoittaa blogia. Alunperin ajatus blogista virisi lukiessani Pia Koposen kirjaa ”Lupa mokata” ja sen jälkeen blogin kirjoittaminen on käynyt mielessä ajoittain. Mistä minä voisin kertoa? Mitä sellaista voisin tehdä, mistä olisi hyötyä ehkä muillekin?

Aihe löytyi lopulta monien sattumien summana. Olen ollut äitiys- ja vanhempainvapaalla sekä työttömänä huhtikuusta 2016. TE-toimisto lähestyi minua kirjeitse syyskuussa 2017 ja kehoitti tulemaan ”Loistouralle”-pilotin infotilaisuuteen. Melkein päätin jättää sen väliin lapsenhoidollisiin ongelmiin vedoten, mutta menin kuitenkin. Ja hyvä niin, sillä kävi ilmi, että ”Loistouralle”-palvelu tarkoitti henkilökohtaisen valmentajan saamista kuudeksi kuukaudeksi ja aivan ilmaiseksi. Tilaisuudessa esiintyi kolme eri yksityistä palveluntarjoajaa ja päätin lähteä Marika Lehtosen (Valmennuskeskus Public) kelkkaan. Hän puhui esittelyssään kylmistä soitoista, ja tiesin, että tuohon suuntaan minun kuuluu mennä.

Laitoin Marikalle sähköpostia ja syksyn aikana tapasimme muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi CV:ni ja keskusteltiin siitä, mitä haluaisin tehdä. Sekä työkseni että tämän valmennuksen aikana. Toisella kertaa pureuduttiinkin jo siihen miten alan mennä minun epämukavuusalueelleni, niihin pelottaviin kylmiin soittoihin. Pienin askelin. Marika kysyi, mikä olisi mahdollisimman matalan kynnyksen soitto, jonka voisin tehdä työnhakuun liittyen. Mikä olisi sellainen työnantaja/taho, johon voisin soitttaa ja kysyä rekrytointimahdollisuuksistani? Ilman paineita. Huh, nerokasta. Ensimmäiseksi ei tietenkään soiteta sinne, mihin haluaa kaikista eniten. Ehkä on ihan viisasta kokeilla matalaan päähän astumista ennen kuin sinne syvään päähän mennään.

Tuon toisen kerran jälkeen marraskuussa 2017 mielessäni alkoi viritä ajatus, että ehkä tämä kokemus voisi olla sellainen, josta joku muukin voisi hyötyä. Toisaalta eipä siitä olisi haittaakaan, jos joku mahdollinen työnantaja kiinnostuisi lukemaan blogiani. Olisiko tässä siis kaipaamani blogin aihe?

Käyn tässä samaan aikaan toistamiseen Jari Sarasvuon ”Puolita Vitutus, Tuplaa Tulokset” (PVTT)-verkkokurssia. Ensimmäisen kerran kävin sen jo keväällä/kesällä 2015 (PVTT1) ja marraskuun 2017 alussa lähdin kurssille mukaan uudestaan (PVTT4). Ja senkin meinasin jättää tekemättä! Noihin samoihin aikoihin Jari puhui kurssin jaksoissa pelkojen kanssa tanssimisesta sekä yhteistyöstä.

Yksin ihminen ei opi. Yksin ihminen kuvittelee jaksavansa, pystyvänsä ja kehtaavansa, mutta maailma osoittaa tämän harhaksi tylyllä tavalla. Yksin ihminen aikoo, muttei tee.

Kyllä, tarvitsen tukijoita tälle matkalleni. Vaikka vain näennäisesti. Sosiaalinen paine tekee matkanteosta varmempaa.

Saavutat sen minkä eteen suostut uhraamaan toisten katseen alla.

Kiitos Jari. Nämä sanasi sinetöivät päätökseni blogin kirjoittamisesta. Ja kiitän sinua myös blogini nimestä. Itse en olisi keksinyt parempaa.

Nämä elämän ihanat sattumukset, joita on eteeni tupsahtanut, näyttävät siltä, että minulla(kin) on oma polkuni ja sisäinen ääni, jota seurata. Ehkä tästä käynnistyy jokin hieno tarina, se jää nähtäväksi. Minua ovat inspiroineet matkan varrella edellä mainittujen Pia Koposen ja Jari Sarasvuon lisäksi myös Brené Brown (Rising Strong), Anna Taipale (Sydänjuttu) ja Tara Lange (Tikapuut rakkauteen).